Sakari Salonen luovutti Suomen Moottoriveneklubin ruorin uudelle kommodorille Thomas Selinille vuodenvaihteessa 25-26. Sakarilla on takanaan kymmenkunta vuotta klubin johdossa kommodorina tai varakommodorina – ja ennen sitä vuosikymmeniä klubin aktiivina muutoin.
Sakari Salonen tuntee todennäköisesti enemmän smk:laisia kuin kukaan muu. Sakari ja vaimonsa Kaija osallistuvat käytännössä kaikkiin tilaisuuksiin ja viettävät paljon aikaa kerhon saarissa, missä on luontevaa tutustua toisiin. Sakari ja Kaija ovat helposti lähestyttävä, ulospäin suuntautunut pariskunta, jonka tuntevat “kaikki”.
Kommodorina Sakari on ollut monipuolinen mies. Talkoissa hän tarttuu harjan varteen, kokkaa talkoolaisille ruokaa, kuskaa kaasupulloja saareen ja roskia mantereelle. Fårholmenin regatta taitaa olla hänen lempilapsensa klubissa. Sakari on aina kiinnostunut juttelemaan purjehduksesta ja veneistä – ja antamaan pyydettäessä neuvoja. Muisteloita ja tarinoita riittää.
Kaija on aktiivinen mm. naisjaostossa.
“Mitä olen mennyt tekemään?”
Sakarilla ja Kaijalla on ollut purjeveneensä Mimir (viikinkitaruston jumala, veden henki) vuodesta 1989. He olivat saaneet seurata läheltä, kun Guy Christer Lönngren suunnitteli Guyline 822 -tyyppistä venettä ja kun sitä rakennettiin Kaarinassa.
Kun he purjehtivat upouutta venhoaan Kaarinasta kotiin, Kaijaan iski hirvittävä katumus.
– Oksensin sielunkin pellolle ja totesin, että tämä ei sovi minulle. Kauheaa velkavankeutta pukkaa veneestä, ja minä en pysty olemaan merellä ollenkaan!
Kunnes kävikin ilmi, että Kaija oli raskaana.
Sittemmin Kaija on potenut merisairautta vain satunnaisesti. Hän nauttii purjehtimisesta, kun on mukava sivumyötäinen tuuli. Vastatuuleen puskeminen kellon ympäri ei ole hänen juttunsa. Mutta hän viihtyy saarissa.
Lempinimi Kala-Kaija puhuu puolestaan. Kun köydet on saatu kiinni laituriin, on kohta jo onki vedessä ja verkkoja kaivetaan esiin. – Tosin viime vuosina ikä on laiskistanut, Kaija myöntää ja ounastelee kohta menettävänsä arvonimensä.
“Hulluutta ja pakkomielle”
Sakari opetteli purjehtimista jo 5-6 -vuotiaana mökkijärvellä. Oma purjevene oli hänen suuri unelmansa, joka toteutui Mimirissä.
Sakari kuvaa purjehdusta hulluudeksi, pakkomielteekseen.
– Työviikon jälkeen kun saa köydet irti, niin on perillä. Saa keskittyä tuuleen, purjeisiin, karttaan ja kompassiin (no, nykyisin elektroniikka auttaa), aaltoihin ja maisemaan. Ajatukset täyttää suunnitelma siitä, miten pääsee eteenpäin. Vapaus.
– Se on aivan eri asia kuin mökkeily, jossa ollaan koko ajan paikallaan. Ei siinä ole mitään haastetta, Sakari sanoo.
Saloset ovat purjehtineet kaikilla maailman merillä Tyyntämerta lukuunottamatta, usein smk:laisten porukassa. Myös Saaristomeren satamat – ja kalastajat – ovat tulleet tutuiksi.
SMK:ssa kaikki toimii
SMK:hon Sakari ja Kaija ovat aina olleet hyvin tyytyväisiä. – Meidät on otettu hyvin vastaan. Silloinkin, kun on vähän mokattu. Kun rantauduimme ensimmäistä kertaa Grynnanille, Urpo Vihervaara oli laiturilla vastaanottamassa. Hän totesi, että ihan hyvinhän toi kaikki meni, paitsi että teillä on viiri ylösalaisin ja leijonalle pakkautuu veri päähän.
Sakarin mukaan SMK:ssa on parasta se, että kaikki toimii. Vaikka vastuussa oleva porukka vaihtuu, niin edelleen toimii. Esimerkiksi talous on pysynyt kunnossa.
Halukkaita luottamustehtäviin on kuitenkin vähemmän kuin ennen. Esimerkiksi satamakapteenin rooli on tärkeä, mutta Pohjoisrantaan ei ole Kasken Ollin jälkeen löytynyt vielä uutta.
– Niinpä sieltä ehkä puuttuu se lämmin tervetulotoivotus uusille jäsenille. Eikä tieto kulje samalla lailla laitureilta hallitukseen päin.
Kotisatamista vierassatamiksi?
SMK on Sakarin mukaan muuttunut hänen aikanaan esimerkiksi niin, että me jäsenet emme enää tunne toisiamme kuten ennen. Niinpä kotisatamista on tullut melkein kuin vierassatamia.
– Jotkut odottavat palveluja kuin oltaisiin liikeyrityksessä. Saaressa saatetaan ihmetellä, että pitääkö itse pilkkoa puut ja lämmittää sauna.
(Toim. huom. varmuuden vuoksi: SMK:lla on vain yksi palkattu työntekijä. Muuten on vain jäseniä, joukossa vapaaehtoisia talkoolaisia, jotka tekevät vapaa-ajallaan asioita muiden jäsenten hyväksi.)
– Olisi mukavaa, jos jäsenet tuntisivat toisensa yhtä hyvin kuin takavuosina. Tiedettiin nimet ja ammatit – oli helpompaa löytää jäsenistöstä tekijöitä vaikkapa laiturin korjaustalkoisiin. Tai tiesi, keneltä kysyä neuvoa veneen sähköpulmissa.
Saaret <3
Kaijan mielestä parasta SMK:ssa ovat Fårholmen ja Grynnan.
– On kuin kotiin menisi. Kaikki ovat tuttuja, halataan ja tuntuu ihanalta nähdä kaikkia.
Saarten käyttöaste on kuitenkin ollut laskussa.
– Ennen ne olivat täynnä jokaisena tavallisena viikonloppunakin. Matka niihin on sopivan mittainen ja suojainen. Mutta ehkä nykyisin lähdetään vesille vain hyvällä kelillä. Säätiedotukset ovat tarkkoja; takavuosina oli luonnollista, että paluumatkan keli oli pieni riski.
– Viime kesänä oli paljon itätuulia, ehkä se laski Fårholmenin kävijämääriä.
Kommodori edustaa klubia
Kommodori on myös veneseuran kasvot ulospäin. Hän tekee yhteistyötä muiden helsinkiläisseurojen kanssa Helvene-yhdistyksekssä ja kauempana toimivien kerhojen kanssa SPV:ssä eli Suomen Purjehdus ja Veneily ry:ssä. Ehkä tärkein yhteistyötaho on kuitenkin vuokraisäntämme Helsingin kaupunki.
– Helsingin kaupungin kanssa se on jatkuvaa taistelua tuulimyllyjä vastaan, Sakari naurahtaa.
Hänen mukaansa rannalla – kuten kaupungin kokoushuoneissa – ei ole käsitystä siitä, mitä kaikkea veneily on. Sakarin mukaan SPV:n tapaamisissa käy monesti ilmi, kuinka paljon myönteisemmin monet kunnat suhtautuvat veneilyyn kuin Helsinki.
– Turku, Vaasa, Oulu ja Järvi-Suomen kaupungit näyttävät kannattavan ja tukevan veneilyä ihan eri tavalla.
Mitä haluaisit sanoa klubilaisille tässä saumassa, kun jätät kommodorin tehtävän?
– Toivoisin että ymmärtäisimme, kuinka etuoikeutettuja olemme, kun meillä on mahdollisuus veneillä. Ei rannalta katsoen ymmärrä, minkälaista veneessä, vesillä ja saaristossa on. Luonto on lähellä, säällä on valtava merkitys. On se hiljaisuus ja kaunis maisema.
***
Teksti ja kuvat: Margit Alasalmi