Haipakkaregatta muutorbååtistin silmin

15.8.2016

Fårholmenin regatta on klubin suosituimpia tapahtumia. Regatassa jäsenet purjehtivat kilpaa ja veneisiin toivotaan miehistöksi myös moottoriveneilijöitä. Tässä yhden sellaisen kokemuksia tuulisesta kisasta 15.8.2016.

Aamu oli harmaa, sateinen ja tuulinen. Mukavuudenhalu ja seikkailunhalu painiskelivat mielessä. Jospa jäänkin rannalle. Eivät ole varusteetkaan viimeisen päälle, taidoista puhumattakaan.

Kommodori sattui kävelemään ohi laiturilla ja kerroin pohdinnoista hänelle. Merja äänesti seikkailun puolesta. 

Pyysin kisan johtajalta, että pistää minut vähemmän kilpailuhenkiseen veneeseen. Joku mainitsi sivusta, että sellaisia ei ole, vaan hampaat irvessä mennään.

Päädyin Koskisen Arin kipparoimaan Pipaariin. Kävimme kapteenin kanssa lyhyen keskustelun: 

- Mitä, ollaanko me kaksistaan! 

- Joo, pärjäähän tällä yksinkin. Osaatko olla pinnassa? 

- Gulps. Tässä kelissä?

Colin Archerin ”pinna” oli pikemminkin tukki. Emäsalossa mitattiin 14 m/s, puuskissa 17. En ehkä ehtisi pinnassa miettiä, että kumpaan suuntaan sitä taas pitikään työntää, jotta vene kääntyy vasemmalle… 

Kippari-Ari tulkitsi säikähdyksen kasvoillani oikein. Hän lähti laiturille hakemaan vahvistusta miehistöön.  Tine ja Kekki tulivat pelastamaan. Kekki lähti tosin mukaan ”vain seuraksi, niin ettei  tarvitse tehdä mitään, kun olkapää ei kestä”. 

Regatan ensimmäinen haaste oli päästä täydestä satamasta ulos siinä tuulessa. Onneksi oli taitavat kaput asialla ja kumivene toimittamassa hinaajan virkaa. Viisi isoa purjevenettä lähti baanalle.

Pipaarin läheltä-piti-tilanne koettiin pian lähtöviivan ylityksen jälkeen: ohitimme rannan lähistöllä olevan, poijulla merkatun kiven ilmeisesti to-del-la vierestä. 

Vene kolisi ja paukkui, kun tuuli ja aallokko kurittivat sitä. Rytinä oli kova sisällä salongissakin, missä tavarat lentelivät pitkin lattioita. Kekki joutui heti pinnaan ja myöhemmin hoitamaan purjeita Tinen kanssa. Olkapää kuulemma kesti sittenkin. 

Naisistosta ei nimittäin ollut mihinkään. Se keskittyi pysymään poissa jaloista. Mikä onnistui vain seisomalla oviaukon portaissa. Kaksin käsin pidin kiinni, välillä näpsin kuvia ja filmasin videota, vuoroin kameralla ja kännykällä. 

Hurjaa oli meno! Pipaari kallistui muutaman kerran niin, että aallot löivät laidan yli - Kekin syliin. Säpinä oli niin intensiivistä, että kukaan meistä ei huomannut, kun Timon pelastusliivit paukahtivat auki. Vasta jälkeenpäin rupesimme ihmettelemään, että milloin se on tapahtunut.

Siunaa ja varjele, että emme lähteneet Arin kanssa kaksistaan!

Kisaa johtaneet veneet menivät menojaan. Se ei Pipaarin miehistön tyyneyttä ravistellut. Eivätkä sitä ravistelleet parimetriset mainingitkaan. Kyllä oli hauskaa!

Periaatteessa vain yhden kerran kävi mielessä, että kaatuukohan tämä.Kapteenin mukaan vene oli eniten kallellaan sillä hetkellä, kun se ylitti maaliviivan vajaan kahden tunnin purjehduksen päätteeksi. 

Jälleen kerran ”seikkailu” oli ollut oikea vastaus. 

(Teksti: Margit Alasalmi)